tiistai 10. helmikuuta 2015

2. Vaikka mitä tapahtus, niin koskaan en enää rakastu.

Rakkaus.
Mitä vittua se edes on? Onko joku teistä tämän lukevista koskaan ollut rakastunut? Voi olla.
Minä olen. Ainakin luulen niin.

Hitto vie, on se kumma juttu. Miten joku asia voi yhtä aikaa tuntua niin hemmetin hyvältä ja sattua niin saatanasti? En minä vaan tiedä. Olen sellainen ihminen, etten kovin hyvin näytä tunteitani. Pyrin piilottamaan niitä. Ulkokuoreni on kova kuin kivi ja olevinaan niin suuri ja kylmä, mutta siellä sisällä on pieni ja heikko minä. En yritä esitä muuta, kuin mitä olen, mutta en minä tahdo olla heikko ja säälittävä pikku rääpäle, kuin lasi. Voisin ilman suojaani kirjottaa otsaani ''helposti särkyvää''. 
Jos jokin asia, niin rakkaus saa kuoreni särkymään. Muuten se onkin hankalampaa.
Se mikä ei tapa, se satuttaa.
Rakkaus on sellainen asia. Jos se ei tapa, niin jumalauta se satuttaa. Ja kovaa.
Minut se melkein tappoikin. Olen nyt vahvempi kuin ennen, enkä tekisi itsemurhaa rakkauden takia. Vai ajattelenko vain niin? Entäs jos minä rakastunkin taas, sitten taas satutan itseäni koska annoin itseni rakastua ja tällä kertaa en kestäkkään sitä henkistä kipua? Minä todella mietin, että olisiko vain pitänyt hypätä alas parvekkeelta niin tuolla tavalla ei ainakaan tapahtuisi. Osa mussa huutaa ''tee se'', niin eipähän tarvitsisi kärsiä enää minkään takia, mutta joku tai jokin aina tarttuu tiukasti olkapäästä eikä anna mun mennä. Miten joku asia voi yhtäaikaa olla maailman ihanin, mutta myös salakavala murhaaja?
Lainaten sanoja Julma-Henrin kappaleesta Paremmin Kuin Aiemmin
''Ja mä lupasin, et vaikka mitä tapahtus, niin koskaan en enää rakastu''
Ja tosiaan niin en tee. Hitto se on syvältä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti